Nyt kuitenkin... Pakkaan kamani ja vaikenen. Voi olla, että pulpahdan pintaan vielä jossakin toisaalla. Voi olla, että teen sen täällä. Vaikenen kuitenkin nyt pitemmäksi aikaa. Tai sitten en. :) Mistäpä sen tietää, mutta juuri nyt tuntuu tältä.

Hei hei, blogi. Palataan taas!

Olen etuoikeutettu. Tiedän. Silti väsyttää, ja vaihtaisin mielelläni osia jonkun vähemmän työllistetyn kanssa hetkeksi. Hommaa pukkaa ovista ja ikkunoista, ja minä kun haluaisin keskittyä vain kynnyksen hiomiseen. Kuvainnollisesti. Yksi kynnys nimittäin olisi ihan oikeastikin hiottavana, mutta enpä ole saanut aikaiseksi, koska en halua.

Mahdollisimman kiertelevää, mutta nyt pitää taas jaksaa. Täytyy lähteä olemaan reipas ja työteliäs. (Aito, syvä huokaus.) Olisipa jo ilta, tai pikemminkin huominen, ja pääsisimpä jo kynnyksen kimppuun, kuvainnollisesti siis.

Juttelin ihmisen kanssa tänään, ja hämmästyin hänen ajatusmaailmaansa. Hänestä kirjoittaminen on noloa. Tyrmistyin, enkä ole päässyt sinuiksi moisen väitteen kanssa vieläkään, tunteja tapahtuneen jälkeen. Omituista, mutta tuntuu melkein kuin hän olisi loukannut henkilökohtaisesti minua väitteensä kanssa. Ehkä loukkaantumiseni johtuu siitä, että pidän kirjoittamista osana minuuttani, se on jotakin joka kuuluu persoonaani, ja tyrmätessään minuun kuuluvan osion nolona, henkilö tuli samalla tyrmänneeksi minut. Hyvänen aika, miten herkkähipiäinen sitä kirjoittaja huomaakaan tässä kohtaa olevansa. Tai oikeastaan olen herkillä ja haluan huutaa, ettei kirjoittaminen ole noloa, ei ainakaan sen nolompaa kuin mikään muukaan, mitä ihminen ilokseen tekee ja on tehnyt vuosituhansien ajan.

Muuten kaikki alkaa olla pulkassa, lahjoja myöten. Ainoastaan kaikkein rakkaimpien paketit puuttuvat vielä, mutta niitä täytyykin miettiä tarkasti. Haluan antaa parhaat mahdolliset, mietityt lahjat, en "jotakin vain", koska en muutakaan keksinyt.

Syksyn rämpimisen aikana havahduin jo miettimään, mahdanko olla jollain muotoa masentunut. Kun mikään ei oikein säväyttänyt, ei tuntunut sen kummemmalta. Mutta nyt. Iloa riittää. Hymyilen tauotta. No, sen verran taukoa kuitenkin, että väliin huudahtelen "Jes". :D

Mää mittäää masentunu oo. Kun ei ole vain ollut, mitä tuntea, kai se niin on ollut. Nautin tästä, että tunnen. Iloitsen. Happy me.

Ensimmäinen asia monesta sai viimein sinettinsä. Tuulettelen, pyörittelen käsieni välissä isoa, kuvitteellista kauhaa ja ammun leikisti savikiekkoja yksi kerrallaan alas.

Ihanaa saada vaivaavat asiat päätökseensä. Nyt on yksi asia vähemmän pähkäiltävänä. Hirveä stressi saa viimein hellittää, ja toivon, ettei stressin laukeaminen päästä flunssaa puhkeamaan. Enää monta juttua tulossa. Odotan jokaiselle yhtä hyvää tulosta kuin tälle ensimmäiselle.

Kolmen, neljän tai viiden päivän sisällä selviää paljon. Tämähän on kuin ikioma loppukuun joulukalenterini.

Oikeasti ajattelin ilmaista sitä, että kaikki loppuvuoden rutistukset ja odottamiset, pakertamiset ja dead linet osuvat aikaan juuri ennen aattoa. Jos aatto on sunnuntaina, kaikki isot muuttujat ovat kuosissa ja vähintäänkin tiedossa perjantaihin mennessä. Eli ensi viikko tulee olemaan melkoinen hulabaloo-viikko.

Eikä siinä vielä kaikki, eipä tietenkään, näin migreeniriesaisen näkökulmasta. Ajatuksena oli hoitaa siivoilut ja kodinlaittamiset alta pois tämän viikonlopun aikana, mutta miten sitä, kun silmän takana viiltää tikari. Edes uni ei auta, eikä pimeässä makaaminen. Siivoilut saa suosiolla unohtaa tältä erää, eikä ensi viikon velvollisuuksia hirviä ajatella lainkaan. Monia juttuja pitäisi valmistella (työt) ja hankkia (lahjat), mutta sitä samaahan se on meillä kaikilla. Toiset vain hoitelevat homman helpomman oloisesti kotiin kuin toiset.

Odotan joulua ja kaiken kiireellisen, stressaavan ja velvoittavan helpottamista. Loppuvuosi ja viikko seuraavasta meneekin levossa, toipuessa ja toivon mukaan juhliessa. Voisipa ensi viikon skipata ja siirtyä suoraan sitä seuraavaan. Voisipa oman vajavuutensa, huonoutensa ja riittämättömyytensä karistaa jo harteiltaan pariksi viikoksi. Ja pääsisipä juhlimaan.

Jotakin on odotettavissa, ja potkin itseäni polvilumpioihin, jos kaiken pidättelyn ja kielen pureskelun jälkeen menin kirjoittamaan tämän tähän liian aikaisin. You know, koska silloin se ei tapahdukaan. Jouluun mennessä tiedän, korkkaanko shamppanjan vai polvilumpioni.

Jotakin muutakin on odotettavissa. Teksti joko alkaa, tai sitten se ei ala. Yritän olla repimättä stressiä siitä(kin).

Muokkailin vanhaa tarinaa, joka kirjoittaessa tuntui hauskalta, mutta korjauskierroksella tylsältä. Annan sen olla. Kiva, että tekstejä kertyy odottelemaan aikaa, jolloin niitä jaksaa korjata.

Yksityisesti olen kulkenut vuoristoradassa aivan koko vuoden. Kiitos kyydistä, haluan jo pois. Juuri nyt olen eri linjoilla Minna Canthin kanssa, ja haluan juuri sitä Canthin kammoamaa, tylsää ja tasapaksua elämää.

Näemmä juhannuksena mietin, jäisinkö kotiin kirjoittamaan. No, en jäänyt. En kirjoittanut aattona enkä varsinaisena päivänäkään. Jossakin vaiheessa sentään. Jos nyt oikein muistan, niin koko kesän saldo on kymmenen sivun luokkaa. Naurasin, ellen olisi liian säälittävä.

Tällä viikolla alkavat koulut. Loma loppuu, vaikka tietysti *rallatuksen kertosäkeen ensimmäiset sanat*. Olen päättänyt palata silloin ruotuun. Teen työtä, muutun järjestelmälliseksi ja paneudun kirjallisiin puuhiin. Mutta sitä ennen sitä on vielä jäljellä, vähän. Sitä. Kesärallatuksen kertosäe.

Koossa on neljä sivua. Se ei ole paljon, mutta se on enemmän kuin olisi, jos en olisi aloittanut ollenkaan. Pitkin päivää olen kirjoittanut pienissä erissä, välillä vain vartin makupaloina, ja tehnyt kaikenlaista siinä sivussa. Outoa, että kirjoittamisen aikana olen ehtinyt ajattelemaan muutakin kuin kirjoittamista. Olen miettinyt juhannusta. Alun perin tarkoitus oli mennä juhlimaan, mutta nyt, uuden kirjoitusinnon myötä (ja vähän kolean säänkin vuoksi) olen alkanut tulla toisiin aatoksiin. Mitä jos jäisinkin kotiin kirjoittamaan? Pari tuhatta sanaa aattona, toinen mokoma juhannuspäivänä?

Voi olla, että kirjoitan tarinaani juhannusjuhlat. Siinähän sitä olisi itsellenikin jotakin.

Sillä sitä se enteilee, uutta tarinaa. Kuvittelen itseni tielle, ja annan henkilöiden ajaa pyörremyrskyinä ohitseni. Parhaat palaavat takaisin. Kiinnostavimmat tulevat kyllä.