Päähenkilö saisi mielellään olla hahmo, josta lukija pitää, jonka kohtalosta kiinnostuu ja johon voi samaistua. Mutta miten saada aikaan sellainen hahmo? Chick litissä hahmo on tavallaan perusnainen, joka kamppailee samojen aiheiden parissa kuin lukijana olevat lajitoverinsa, mutta myös nokkela, hauska ja äärettömän itseironinen. Tai näin ainakin itse miellän samaistuttavan chick lit -hahmon. Mistään en tietenkään mitään tiedä, ja auliisti sen myönnänkin, mutta mieluummin itse luen koheltavan, sanavalmiin, ja myös itseään kohtaan huumorintajuisen hahmon seikkailuista, kuin syvämietteisiin taipuvaisen tosikon. Chick litissä saa käydä kommelluksia, kunnon kämmejäkin, mutta päähenkilö ei voi jäädä vellomaan häpeään ja itsesääliin. Siitähän se hauskuus tulee, kun jollekulle sattuu jotakin, mitä itselle ei soisi tapahtuvan (vaikka hyvin voisi, kenties onkin jo - se samaistuminen, nääs), ja hahmo senkun porskuttaa eteenpäin. Suoristaa helmansa samalla kuin ryhtinsäkin, ja jatkaa eteenpäin. Sellaisesta itse tykkäisin lukea. Sellaista itse tykkäisin kirjoittaa. Mutta osaanko?

Tarina itsessään vaatii, että päähenkilö kehittyy jollakin tavalla. Lopussa hahmo on erilainen kuin alussa. Pitäisikö höpsölle tyttönaiselle lisätä järki päähän, tehdä hänestä aikuinen, vai antaa höpsöyden kukoistaa (ja Sen Ihanan Miehen rakastaa päähenkilöä höpsöyksineen päivineen) ja sijoittaa muutos ulkoisiin olosuhteisiin: alussa sinkku, lopussa parisuhteessa, tai alussa työtön/rahaton/onneton, lopussa alun vastakohta. Tämä linja lienee tavallisin. Höpsöt humoristithan ovat ihania. Mitäpä sitä sellaista muuksi muuttamaan, metsään vain menee, jos yrittää.

Hyvä huumori(ntaju) arjessa lienee ominaisuus, jonka suurin osa ihmisistä kokee omaksi ominaiseksi piirteekseen. Päähenkilö, jolla on hyvällä tavalla hullu huumorintaju, on samaistuttava, koska lukijan huumorintaju on samanlainen. Jokaisessa asuu pieni romantikko, hauska höpsöttelijä, joka tekee omituisia valintoja yrittäessään saavuttaa jotakin, mitä pitää tavoittelemisen arvoisena. Kirjoittajan pitää arvostaa päähenkilöään, koska sillä tavalla hän arvostaa lukijoitaan ja luo puitteet samaistumisen mahdollisuudelle. Päähenkilö ei ole virheetön, eikä millään muotoa aina oikeassa, päin vastoin. Mutta niin on lukijakin. Kun hahmosta onnistuu tekemään uskottavan, itse tarina voi olla miten uskomaton tahansa.

Huh, tulipas sanottua ajatuksia "ääneen". Nyt nämä ajatukset pitäisi vielä siirtää tarinani hahmoon. Tällä hetkellä, siis tarinan ykkösversiossa, päähenkilö taitaa olla turhan itsevarma. Jännä juttu, miten tässä itsevarmuuden huipentumalta näyttävässä maailmassa itsevarmuus ei olekaan samaistuttava piirre, vaan pikemminkin luotaantyöntävä. Niin ainakin minä sen koen.