Kun Urho oli pieni, minä kirjoitin aina, kun hän oli sairas. Istuin hänen sänkynsä vieressä ja tuhersin pieniä kirjaimia ruutuvihkoon. Sillä tavalla minä näennäisesti en huolehtinut liikaa, vaikka vietinkin tuntikausia hänen vierellään. Minähän kirjoitin. Minähän keskityin muuhun kuin hänen hengitykseensä, ähkäisyjensä ja tuhinoidensa tarkkailuun.

Se helpotti minua, minun oloani, kirjoittaminen. Sillä, mitä kirjoitin, ei ollut väliä. Se saattoi olla iltasatu Urholle kerrottavaksi sitten kun hän voisi paremmin tai se saattoi olla novellin tai romaanin alku. Joitakin niistä julkaistiin lehdissäkin. Sain niistä vähän rahaa, ja rahaa minä tarvitsin, tietenkin.

Urho oli kiltti ja iloinen lapsi. Kaikkien lapsethan ovat, mutta Urho todella oli normaalia iloisempi. Oikea päivänpaiste. Kotona hän ei hermostunut mistään. Lauleskeli ja naureskeli. Päiväkodissa Urho hermostui, ja ymmärrän hyvin, miksi. Päiväkodissa ei ole sitä samaa turvallista ja tuttua tasavertaisuutta kuin kotona. Päiväkodeissa monien kotien lasten tavat törmäävät ja syntyy ristiriitoja. Urholle eri tavat eivät olleet tottumuskysymys, ne olivat virheitä. Urho halusi, että sääntöjä noudatetaan; että kaikki noudattavat. Sillä tavalla elämä olisi ollut päiväkodissakin mukavaa. Mutta sellainen ei onnistu, ei, jos läsnä on parikymmentä pientä ihmisentaimea omine haluineen, tottumuksineen ja hapuilevine ajatuksineen.

Otin Urhon pois tarhasta. Hoidin häntä kotona. Minä muistan ja vannon: se kevät ja kesä olivat täyttä aurinkoa ja päivänpaistetta. Paitsi kun satoi tai ukkosti, mutta sisällä meillä oli silloinkin mukavaa. Ja sateen jälkeen kotipiha oli kuin suuri tutkimuskenttä. Aivan uusi se oli.

Nyt Urho on jälleen sairaana, vuosia myöhemmin. Ja minä kirjoitan. Tällä kertaa en kirjoita tarinaa, vaan muistiin sen, mitä tunnen ja ajattelen, mitä on olen aina tuntenut ja ajatellut kirjoittaessani, kun Urho oli pieni ja sairas. Minä rakastan sinua, Urho*). Nyt ja aina. Parane pian.