Olen nauttinut valmiin tunteesta. Aamulla, unen jäljiltä vielä, ajatukseni pyörivät tekstini parissa. Heräsin hyvällä tuulella. Työmatka ja koko työpäivä sujuivat hienosti, koko ajan hymy huulilla. Ruokaa laittaessani pyörittelin mahdollisuuksia ja lauseenpätkiä mielessäni. Tunne on hyvä. Mutta aika ei ole vielä. Tulin siihen tulokseen, että jos kässärissä on vielä muokattavaa, se on tehtävä ennen matkaan laittamista. Mikä kiire tässä on. Olen jo saanut kokonaisen tarinan valmiiksi, samalla höyryllä voin hioa sen vielä paremmaksi. Kustantaja hyväksyy onnettoman prosentin kaikista tarjotuista töistä. Miksi haluaisin jäädä tuon prosenttiluvun ulkopuolelle pelkästään siksi, että minulla on kiire saada työ käsistäni ja päästä jännäämään.

Oli kuitenkin mukava fiilistellä. Kun puhelin soi, oli kiva miettiä, miltä tuntuisi, jos odottaisin puhelua ja tämä saattaisi olla nyt se. Tai kun sähköpostiin kilahti uusi viesti, olisihan se jännää, jos lähettäjä olisi joku toivottu. Pettymystä en kaipaa. Muokkaan tekstini rauhassa ja laitan sen matkaan vasta, kun se on valmis. Tai mistä sen tietää, vaikka innostuisinkin lähettämään sen heti.

Olen jatkanut lähettämisen harkinta-aikaa tämän viikon loppuun asti. Voipi olla, että lähetän sen, voipi olla, että en. Vielä kerran minun täytyy kuitenkin teksti vielä lukea itse. Täytyy katsoa, hyppääkö jokin kohta silmille, vai pysyykö tämä tunne, että hyvä se on. Intoilen tästäkin. Tulee ihan jumalolo moisesta päätösvallasta (joka häviää samalla hetkellä kun tekstini lähetän ja muutun päättäjästä odottajaksi). Pitkitettäköön siis jumaloloa viikon loppuun saakka.