Edes lomalla ei saa olla rauhassa. Meneväthän ne suunnitelmat kirjoittamislomasta pipariksi, kun koko ajan joku on tulossa, pyytämässä tai vaatimassa. Ei pidä ymmärtää väärin, onhan se kiva, että joku haluaa seuraani, mutta kun omat suunnitelmani olivat erakoituminen ja kirjoittaminen. En jatkuvasti voi sanoa myöskään ei. Tällä lomalla on yhtä lukuun ottamatta ollut sama tilanne joka päivä.

Sen verran tänään ehdin, että tajusin tappavani lukijan tylsyyteen viimeistään sivulla 3. Hyvä kun huomasin. Ja juuri kun aloin keskittyä tylsyyden poistamiseen, soi puhelin. Tunnin päästä siellä. Olen sitä tyyppiä, joka ei voi tehdä odotellessaan keskittyneesti jotakin muuta. Olen halki-poikki-pinoon -tyyppi. Yksi asia kerrallaan, ja jos tunnin päästä (tai paremminkin sisällä) joku tulee, kulutan ajan odotteluun, en todellakaan tekstin hiomiseen, en edes yhden lauseen, koska jos (eli kun) homma jää lopulta kesken, olen vieraiden tullessa muissa maailmoissa, kiukkuinenkin ehkä ja minusta näkee, että minua on häiritty.

Sillä tavalla sitä pääsisi tietysti kaikenlaisesta sosiaalisuudesta eroon, mutta täyserakko en sentään halua olla. Haluan olla yksin vain silloin, kun se minulle sopii ja kun kirjoitusvire on päällä.

Niinpä niin. Kestitään vieraita ja iloitaan siitä, että heitä on. Kirjoittaminen joutuu nyt odottamaan, vaikka koko kroppaa kihelmöi tieto siitä, että sivun 3 tylsyys pitäisi päästä taittamaan.