Koko viikon olen odottanut tätä päivää ja mahdollisuutta muokata tekstistäni kaikki minua häiritsevät kohdat. Autoillessa, töissä, kotona, ruokaa laittaessa, ihan joka hetkessä olen miettinyt, miten muokkaan minkäkin kohdan, millä korvaan minkäkin ilmaisun ja sitten. Vuh vuh ja hau hau. Eihän tuossa nipussa ole mitään muuta kuin häiritseviä kohtia. Poissa ovat oivaltavat, itseänikin innoittaneet lauseet, poissa kaikki kiinnostava ja mukaansa tempaava. Tuohan on ihan p-aska. Pakko se oli itsellekin myöntää.

Kaiken itseinhon ja muiden kielteisten itse-alkuisten sanojen jälkeen yritin vielä positiivista ajattelutapaa ja tulin siihen tulokseen, että tämä voi olla pelkkä taisteluväsymyksen aiheuttama vaihe. Olen vain jo kyllästynyt tuohon tekstiin ja haluan siirtyä eteenpäin. Siksi en siitä enää syty. Vai?

Järkevintä varmaan on antaa ajatuksen hautua vielä tämän viikonlopun yli, ja jos silloinkin vielä tuntuu tältä, unohtaa teksti taas joksikin aikaa tietokoneen uumeniin. Vuosi voisi olla riittävä (ja tähän kohtaan itsesäälinen huokaus). Nyt vasta alan ymmärtää parin vuoden takaista "tilanne vaatii suklaata" -heittoa, johon ehdin - ihmetyksen lisäksi - kyllästyä, koska sitä heiteltiin niin paljon ja mitä erinäisimmissä tilanteissa. Mutta nyt minäkin sen ymmärrän. Ei se olekaan vitsi, vaan tällaisia tilanteita tosiaankin on. -> Eikun kauppaan!