Tai pikemminkin kirjailijaksi...

Todennäköisesti ei, sillä kirjoittaminen ei houkuttele eikä suju, ajatuskin ahdistaa, tiedän etten ole hyvä, tiedän että hyväksi tuleminen vaatisi työtä, jota en ole valmis tekemään, olen tyytyväisempi elämääni, kun en edes haaveile kirjoittavani. Minulla on oman ammattini edustajan identiteetti, ei kirjailijan.

Ei minusta siis ole.

Miksi sitten yhä kehittelen juonikuvioita päässäni, hion hyvää aloituslausetta, suunnittelen henkilögalleriaa, tarkastelen kaikkea fiktiivistä sillä silmällä, miten minä itse olisin asian hoitanut. Mietin tulossa olevaa vapaata, ja aikaisemmin olisin suunnitellut vapaiden ajaksi kirjoittamista. Vapaalla sitten olisin ahdistunut, koska en olisikaan kirjoittanut. Mutta ei enää. Enää en suunnittele kirjoittavani. Tulevilla lomilla ja vapailla suunnittelen vain rentoutuvani. Minun ei ole pakko, ei ole pakko tehdä yhtään mitään, mitä en halua.

En halua kirjoittaa.

Tuntui pahalta tajuta, että koko ikäni omakseni luulemani asia ei pidäkään paikkaansa. Olen lapsesta asti luullut, että kirjoittaminen kuuluu minun olemiseeni, mutta nyt tiedän, että ei kuulu. En ymmärrä, miksi niin ajattelin. Nautin viihteestä ja hyvistä kirjoista. Arvostan kirjailijoiden työpanosta etenkin niiden kirjojen kohdalla, jotka luen nopeasti hotkaisten. Ymmärrän, että iltapäivässä lukemaani kirjaa on kirjoitettu hyvin, hyvin pitkä aika, ja kirjan kirjoittaja on luopunut paljosta muusta kirjan kirjoittaakseen.

Minä en ole valmis luopumaan.

En halua luopua mistään minulle tärkeästä vain pyöritelläkseni juonenkäänteitä ja sanoja oikeaan asentoon.

Tämä tuntuu lähes identiteettikriisiltä. Olen hukassa ja samalla olen oivallukseni kanssa tyyni.