Juuri, kun tavallaan päätin, ettei minun ikinä enää tarvitse kirjoittaa mitään, alkaa uusi tarina tulla lähemmäs ja lähemmäs, esittelee henkilönsäkin, ja aivan kuin siinä ei olisi tarpeeksi, päähenkilöllä on sama nimi kuin minulla.

En minä sellaista voi kirjoittaa! Oma nimeni, olisi edes jokin muu. Nythän tuntuu, kuin aikoisin kirjoittaa itsestäni ja vieläpä avoimesti. Enkä edes aio. Tai en aikonut.

Tarina on kyllä hyvä. Nimikin voisi muuttua, miksei voisi. Olisi muututtava.

Täydellistä punaista lankaa tarina ei itsestään ole kuitenkaan vielä paljastanut, ja tähän saakka olen viihdyttänyt itseäni antamalla sen sataa ajatuksiini kuin äänikirjan (omalla äänelläni luetun). Jokin syy kirjoittamiseen pitäisi tulla, selkeä rautalanka tarinan keskelle, koska en minä ala pelkästä kirjoittamisen ilosta (hah!) tai koska tarina alussa vaikutti hyvältä; keksitään jatko sitä mukaa kuin alku valmistuu.

En minä semmoiseen enää ala. Vaikka kyllä se ajatus vähän viehättää. Tässäkö sitä taas ollaan?