Näin aamulla tuollaisen tekstin, turun murteella kirjoitettuna. Jatko kuului suunnilleen näin (ja pardon my bad Turku): Kunhan otat yhre askela, ja sen jälkke uurestas, niin monest ku tarvii.

Tästä tsemppaantuneena nostin kässäripinon esille ja ajattelin ottaa ensimmäisen askeleen. Ajattelin myös toistaa askelta niin monesti kuin tarvitsee, sanotaanko vaikka, että kesän loppuun saakka. Aina, kun siltä tuntuu. Aina, kun on vapaata tai lomaa tai vähänkään huvittaa.

Se se taitaa olla ainoa keino saattaa tuo perätilassa oleva keskonen maailmaan (pardon myös tuo mielikuva). Askel kerrallaan, vaikka ei millään jaksaisi. Tossua toisen eteen, vaikka olisi tärkeämpääkin, kiinnostavampaa, kiireellisempää... Ajattelin silti kokeilla, mihin saakka pääsen.