Olen odottanut hetkeä, jolloin pääsisin kirjoittamaan. Mielessäni olen hionut ja muokannut, loihtinut ja sanellut jo kaiken. Nyt se hetki olisi. Mutta. Niin, mutta mutta. Hetki tuntuu aina väärältä. Töissä olisin halunnut printata tekstin ulos, mutta eihän sitä nyt töissä, työnantajan koneilla ja musteilla voi. Kotona voisin, mutta juuri nyt en halua. Epäilys iski. Jospa se runko onkin niin p*ska, ettei siitä voi työstää kunnollista, mitä jos siitä masentuu vain, eikä enää ikinä halua edes ajatella kirjoittavansa.

Väärä hetki. Aina. Väärä, väärä faking hetki aina, vaikka jo ymmärränkin, ettei aikaa ole tuhlattavaksi asti.