Kuluneeseen viikkoon on mahtunut paljon kaikenlaista. On ollut suuria äärilaitojen tunteita, univelkaa ja valvomista, päikkäreitä ja torkkumista; on ollut vientejä, tuonteja, sovittuja tapaamisia; on ollut olemista, vanumista, laiskottelua; ruokaa, juomaa, isoja päätöksiä ja odottamista. Paljon on ollut kaikkea, mutta kirjoittamista ei ole ollut. Ei ole ehtinyt. Ei ole kyennyt kaiken muun keskellä.

Mutta tänään. Tänään ehti ja kykeni kirjoittaja avaamaan tiedostonsa, vilkuilemaan sitä läpi ja tekemään niitä muokkauksia, joita aivot pikku tauon aikana ovat tuoneet tiettäviksi. Siis on käynyt niin, että vaikka en ole aktiivisesti tekstiäni tutkaillut, olen alitajuisesti miettinyt sitä, ja mieleeni on noussut sieltä täältä korjaus- ja parannusehdotuksia.

Ison tekstitiedoston muokkaaminen on vaivalloista. Omaan tekstiinsä ehtii kyllästyä. Ruudulta on hankala lukea, etenkin kun ei ole tottunut siihen. Tulostan tekstin ja toimin perinteisellä punakynämeiningillä. Loppuviikon leikin kustannustoimittajaa. Aion olla leikissäni ankara. Voi olla, ettei viikon paussi kirjoittamisen ja muokkaamisen välissä ole tarpeeksi, mutta (itse luodut) aikataulut painavat päälle. Sormet syyhyävät jo uuden projektin kimppuun. Tämä vanha pitää ensin oikoa tieltä pois.