Kirjoittaminen on nihkeää pakkopullaa. Editointi on tylsää puurtamista. Uuden keksiminen jumittaa. Mieluummin vain makaisin sohvalla, katselisin toisten tekemiä sarjoja ja antaisin mielikuvituksen liitää toisten keksimissä maailmoissa. Minulla on ollut jo monta viikkoa se onnellinen tilanne, että olen voinut sanella oman ohjelmani, on ollut aikaa kirjoittaa, olen saanut lepäillä ja löytää itseäni, ja silti valmista ei ole tullut. Olosuhteet ovat olleet suotuisat, mutta silti syytän niitä. Olen ihmetellyt, miten kukaan saa ikinä mitään valmiiksi. Eikö mukavuudenhalu mene muilla vaivannäön ohi?

Ei tällaista kehtaa tunnustaa, mutta eilen havahduin 12 valveillaolotunnin jälkeen siihen huomioon, että olin käyttänyt päivän aikomiseen. Olin aikonut aloittaa. Olin aikonut tehdä sitä ja tätä, yhtä jos toistakin. Siinä aikoessa aika kului, ja yhtäkkiä oli ilta, silmiä painoi, ajatus oli oli hidas, eikä enää jaksanut. Tämän päivän alku vaikuttaa vähän samalta, ja sen vuoksi päätinkin kirjoittaa tämän postauksen. Jos pääsisi hiukan kirjoittamisen makuun ja huomaisi, ettei tämä niin raskasta työtä olekaan. Haluaisin kovasti olla aikomatta tämän päivän suhteen mitään ja sen sijaan tehdä. Olen aikaraja-ihminen, ihan selvästi, ainakin kirjoittamisen suhteen. Tällainen "tulee valmista sitten kun tulee" ei sovi minulle. Pitää ottaa ruotu, tai palata siihen. Määrätä työ- ja loma-ajat, joista ei saa luistaa.

Välillä ahdistun kirjoittamishalusta. Jos koko elämä olisi tällaista hamaan loppuun saakka, ei se olisi kivaa.