Ensimmäinen versio on valmis. Löin siihen hetki sitten viimeisen pisteen. (Sen pisteen jälkeen oli vielä puoli sivua tekstiä ja sana LOPPU, koska olin kirjoittanut sen ihan lopun lopun jo aikaisemmin ja itseäni muistuttaakseni laittanut tekstin alle merkinnän, mistä eteenpäin juttu ei enää jatku.)

 Se on siis valmis. Tai siis valmis muokattavaksi. Tarina pääpiirteissään on siinä, valutettuna aivoista sormenpäitä pitkin näppäimistölle. Tätä täytyy juhlia. (En tiedä vielä miten, koska juhla sisältää mielestäni jotain hyvää syötävää ja juotavaa, ja kotona ei ole. Juuri nyt olen liian onnellinen ja laiska lähteäkseni hankkimaan niitä. Nautin onnentunteen ensin pienemmäksi, ja mietin sitten. Jotenkin tätä on pakko juhlia. Hyvänen aika. Se on valmis. Hyvänen. Aika.)

Olen ollut nopea. Olen kolme kuukautta edellä aikataulusta. Siis kolme (3) kuukautta (kk). (Ei kun kaksi. Silti. Kaksi (2) kuukautta (kk).)

Tätä ehdottomasti pitää juhlia. Menen ja ostan limsaa ja pullaa (ja huomiseksi leipää). Olen ihan pökkyröissäni. Näitä onnenhetkiä pitäisi kirjoittajan elämässä olla useamminkin. Pitäisiköhän alkaa kirjoittaa lyhyempiä tarinoita?