Editointikierros on päättynyt, ja käsikirjoitus on valmis eteenpäin. Tai ehkä ei sittenkään. Olen aina ajatellut, että minulla ei ole vaikeuksia luopua tarinoistani, koska valmiiksi saaminen on kirjoittamisen paras vaihe, mutta näköjään ihminen muuttuu. On siinä vielä hiottavaa. On kokonaisia kappaleita ja lukuja, joihin en ole täysin tyytyväinen. Paikoitellen se on varmasti tylsä. Nopesti lukaistuna sekava. Tiedän, että kaikki epäilyttävät kohdat pitää hioa ennen lähetystä. Julkaisukynnys on korkea, eikä sitä ylitetä puolivalmiilla. Kyllähän sen hiomisen ehtisi myöhemminkin, jos vain välissä joku sanoisi, että tämähän on hyvä, me otetaan tämä.

Harkitsen lähettämistä. Vieläkin, vaikka tiedän käsikirjoitukseni puutteet. Voisin osoittaa ne itse, mutta jotenkin pöljänä kaipaisin jonkun muun, jonkun ulkopuolisen osoittavan kohdat minulle. Olen tyytyväinen tähän välietappiin, siis siihen, että editointikierros on saatu tehtyä, mutta en haluaisi aloittaa uutta kierrosta yksin. Haluan, että joku tukee minua tässä.

Ajattelin, että nukun yön yli, teen työpäivän ja päätän vasta huomenillalla, joko se lähtee maailmalle. Haluaisin päästää irti, pyyhkiä tarinan pois mielestäni nyt kerta kaikkiaan, mutta järki sanoo, että ei ennen kuin kaikki voitavissa oleva on itse tehty. Ja mihin kustantamoihin minä sen laitan, hyvänen aika. Stressaava elämäntilanne. :)

Oikeastaan ihan kivasti stressaava.