Jokaisellahan niitä on, omituisia kieroutumia ja mielenväänteitä. Omani on melko harmiton, ja siksi kehtaankin tulla kaapista ulos outouksieni kanssa. Tykkään nimittäin parannella kirjojen tekstejä lukiessani. Verottaa hitusen lukunautintoa, mutta suo mielenrauhaa, jos heikohkosti kirjoitetussa kohdassa keksin itse paremman tavan ilmaista asia. Ja hyödyttää kirjailijaakin: editointityön suorittaa lukija.

Omia tekstejä lukiessani annan paljon anteeksi ihan sillä perusteella, että teksti on vielä kesken. Kaikkeen voi palata myöhemmin ajatuksen kanssa. Olen huomannut, että tämä anteeksiantavaisuus on huono juttu, koska niihin huonoihin kohtiin ei millään jaksaisi palata. En jaksa lukea huonoa tekstiä romaanin ääressä, enkä näytöltä. Kirjoittaessa anteeksiantavaisuus on elintärkeä, koska joistakin kohdista ei muuten pääse eteenpäin. On pakko ajatella, että laitetaan tähän nyt vaan jotain ja mietitään myöhemmin.

Outouteni ja kieroutumani äärellä minua hämmästyttää se, että olen niin haluton muokkaamaan omaa tekstiäni. Jos teen sitä ilokseni toisten tekstejä lukiessani, miksi en omani. (Tätä kirjoittaessani mieleeni juolahti selitys, joka lienee yhtä oikea kuin jokin toinenkin: kun muokattavaa on vähän, siihen pieneen osuuteen voi helposti paneutua. Pientä tahraa on mukavampi hinkata kuin suurta seinää.)

En muista, olenko pysytellyt kaapissa tämän kieroutumani kanssa, vai olenko pohdiskellut sitä ääneen aikaisemmin. Keneenkään toiseen lukijaeditoijaan en kuitenkaan ole koskaan törmännyt. Kyllä meitä varmasti muitakin on, pakko olla. Antoisaa viikonloppua lueskellen, editoiden tai sekä että! :)